Radon

Radon on hajuton ja näkymätön radioaktiivinen kaasu, jota voi esiintyä sisäilmassa. Koska radonia ei voi mitenkään aistia, on mittaaminen ainoa tapa saada radonpitoisuus selville. Helpointa radonin torjuminen on talon rakennusvaiheessa, mutta sisäilman korkeaa radonpitoisuutta voidaan alentaa myös esimerkiksi radonimurilla.

Talon alla oleva maaperä on tärkein radonin lähde. Asuntoon radon kulkeutuu perustuksessa olevien rakojen kautta. Rakennuksen alla huokosilma on aina hyvin radonpitoista. Maaperän radonpitoinen ilma tunkeutuu asuntoon talon alapohjassa olevien rakojen kautta asunnon alipaineisuuden vuoksi. Tämän alipaineen aiheuttaa ulko- ja sisäilman välinen lämpötilaero sekä koneellinen ilmanvaihto. Talvella radonpitoista ilmaa virtaa sisälle  enemmän kuin kesällä. Tällöin myös radonpitoisuudet asunnoissa ovat talvella korkeampia kuin kesällä.

Suomessa sisäilman radonpitoisuudet ovat korkeampia kuin useimmissa muissa maissa. Syyt korkeisiin radonpitoisuuksiin löytyvät geologiasta, rakennustekniikasta ja ilmastosta. Keskimääräinen radonpitoisuus suomalaisissa asunnoissa on noin 96 becquereliä kuutiometrissä (Bq/m³).

Maaperän lisäksi radonia erittyy myös talon alla olevasta kalliosta ja täytemaasta sekä peruslaatan ja kantavien rakenteiden mineraalipohjaisista materiaaleista, kuten betonista ja kevytbetonista. Maaperän uraanipitoisuus vaikuttaa asunnon radonpitoisuuteen. Mitä suurempi alueen maaperän uraanipitoisuus on, sitä korkeampia radonpitoisuuksia asunnoissa esiintyy. Myös maaperän ja täytemaan läpäisevyydellä on merkitystä: mitä karkeampi ja läpäisevämpi maa, sitä korkeampia ovat radonpitoisuudet.

Viitearvon 300 Bq/m3 ylittäviä asuntoja ja työpaikkoja voi olla kaikkialla Suomessa, mutta suurin todennäköisyys niiden löytymiselle on Etelä-Suomessa ja Pirkanmaan alueella. Tällä yhtenäisellä alueella sijaitsee noin 80 prosenttia kaikista viitearvon ylittävistä asunnoista tai työpaikoista. Suurin osa näistä radonin viitearvon ylityksistä löytyy harjuilta tai Salpausselkä-muodostumilta.

Maaperässä olevien hiekka-, sora- ja savirakeiden välissä on ilmaa. Tämän ilman radonpitoisuus vaihtelee tavallisesti 10 000 – 100 000 Bq/m3.

Noin puolet suomalaisen saamasta säteilyannoksesta on peräisin sisäilman radonista. Pitkäaikainen oleskelu korkeassa radonpitoisuudessa lisää merkittävästi riskiä sairastua keuhkosyöpään. Suomessa noin 300 henkilöä saa vuosittain keuhkosyövän radonista.

Suomessa todetaan vuosittain 2000 keuhkosyöpää, joista noin 300 liittyy radonaltistumiseen. Sisäilman radon on toiseksi merkittävin keuhkosyövän aiheuttaja tupakoinnin jälkeen. Tupakoitsijoilla radonista aiheutuva riski on suurempi kuin tupakoimattomilla, sillä tupakoitsijoiden riski saada keuhkosyöpä on suurempi. Matalassa radonpitoisuudessa oleskelevilla, jatkuvasti tupakoivilla henkilöillä on noin 10 prosentin todennäköisyys saada keuhkosyöpä, kun taas tupakoimattomilla tämä riski on vain noin 0,5 prosenttia.

Sosiaali- ja terveysministeriön asetuksen ionisoivasta säteilystä mukaan asunnon ja muun oleskelutilan sisäilman radonpitoisuuden viitearvo on 300 becquereliä kuutiometrissä (Bq/m³) ilmaa. Uusi asunto tulee suunnitella ja rakentaa siten, että radonpitoisuus ei ylittäisi arvoa 200 Bq/m³.

Radonpitoisuus määritetään radonpitoisuuden vuosikeskiarvona, joka mitataan tai mittauksen perusteella arvioidaan vuoden pituiselta yhtäjaksoiselta ajalta. Mittauksen on oltava yhtäjaksoinen ja kestettävä vähintään kaksi kuukautta, ja se on tehtävä syyskuun alun ja toukokuun lopun välisenä aikana.

Radonmittaukset tehneestä laboratoriosta saatavassa tulosselosteessa ilmoitetut radonpitoisuudet ovat mittauksen aikana vallinneiden pitoisuuksien keskiarvoja. Viitearvoilla 200 ja 300 Bq/m3tarkoitetaan radonpitoisuuden vuosikeskiarvoa. Radonpitoisuuden vuosikeskiarvo lasketaan radonmittauskaudella (1.9.-31.5.) saadusta tuloksesta  kertomalla tulos luvulla 0,9.  Radonpitoisuuden vuosikeskiarvon tarkkaa määritystä varten on tehtävä vuoden kestävä mittaus.

Tarjoamme radonin pitkäaikaismittausta (2kk tai yli) sekä työaikaista radonmittausta mikäli pitkäaikaismittauksessa raja-arvot ylittyvät.

Lue lisää: STUK täsmentää työnantajien radonmittausvaatimuksia​

Radonkorjausten tavoitteena on mahdollisimman alhainen radonpitoisuus, joka käytännöllisin toimenpitein on saavutettavissa. Korjaustarve ilmenee pitkäaikaisen mittauksen tuloksesta.

2000-luvulla rakennettujen talojen lattialaatan alle on usein jo rakennusvaiheessa asennettu radonputkisto. Jos radonpitoisuus asuintilassa ylittää 200 Bq/m3 aktivoidaan radonputkisto viemällä sen poistokanava vesikaton läpi (jollei sitä ole tehty jo rakennusvaiheessa) ja kytkemällä poistokanavaan poistoimuri, esimerkiksi huippuimuri.

Jos talon alapohjan alla ei ole radonputkistoa, voidaan radonpitoisuutta alentaa lattialaatan alta ilmaa imevän radonimurin avulla. Vaihtoehtoinen menetelmä on talon ulkopuolelle muutaman metrin päähän perustuksista rakennettava radonkaivo, joka kuitenkin soveltuu vain karkeille hiekka- ja soramaille rakennetuille taloille. Nämä menetelmät ovat ensisijaisia, jos radonpitoisuus ylittää 300 Bq/m3. Jos radonpitoisuus on välillä 200–300 Bq/m3, kannattaa harkita tarkoituksenmukaisia, helposti toteutettavia korjaustoimenpiteitä, esim. huonosti toimivan ilmanvaihdon parantamista sekä selvien vuotokohtien tiivistämistä.

Korjausmenetelmän valintaan vaikuttavat mitattu radonpitoisuus, rakennuksen alla oleva maaperä, täytemaa, talon rakenteet ja ilmanvaihto. Keskimääräisiksi radonkorjauskustannuksiksi suomalaisissa pientaloissa on arvioitu 2 300 euroa asuntoa kohti.

Korjauksen lopullinen onnistuminen kannattaa varmistaa mittauskaudella tehtävällä kahden kuukauden radonmittauksella.

Radonia esiintyy kerrostalojen maanvastaisissa kerroksissa yhtä paljon kuin saman alueen omakotitaloissa ja rivitaloasunnoissa. Korkeita sisäilman radonpitoisuuksia löydetään koko ajan, jopa uusissa asuinrakennuksissa. Taloyhtiöissä asuntojen radonmittaukset kannattaa tehdä yhteisesti, jotta mahdolliset korjaukset voidaan suunnitella keskitetysti ja toteuttaa tehokkaasti.

Taloyhtiön varasto-, harraste- ja saunatilat eivät ole asuntoja, joten niihin ei sovelleta asuntojen viitearvoa. Taloyhtiön itsensä ratkaistavaksi jää, millaisia pitoisuuksia niissä katsotaan hyväksyttäviksi.

Asuntojen terveydellisiä oloja, eli myös radonpitoisuutta, valvoo kuntien terveydensuojeluviranomainen. Terveydensuojelulain perusteella talon asukas voi pyytää kunnan terveydensuojeluviranomaista tekemään tarkastuksen asunnossa. Terveydensuojeluviranomainen voi määrätä radonmittaukset tehtäväksi, mikäli on perusteltu syy epäillä, että radonia esiintyy asunnossa. Käytännössä kaikissa maanvastaisissa asunnoissa radonia voi esiintyä ja se voidaan todeta ainoastaan mittaamalla.